OIVALLUS LÖYTYY PEILISTÄ | Kehityskeskustelu 1/2018

Vaikein kehityskeskustelu jonka käyt, on se, jonka käyt itsesi kanssa. Se on vaikeaa. Todella vaikeaa.

Tekee kipeää myöntää ääneen omat kompastuskivensä – ne, joita yrittää peittää, jotka viimeiseen saakka haluaa muilta piilottaa ja jotka kuitenkin, ne penteleet, ennen pitkää tulevat näkyväksi sekä itselle että muille.

Kehityskeskustelun ajatus ei ole vain korjaavan palautteen annossa. Kyse on myös kehumisesta ja kannustamisesta, hyvän huomaamisessa. Sitäkään ei liiemmin tule itsensä kanssa harrastettua, vaikka todellakin pitäisi.

Kukintaa – onnistumisia, jee!

Verkostoitumisesta on muodostunut tämän vuoden teema. Innostun aina uusien ihmisten tapaamisesta, mutta näin tietoisesti en ole aiemmin ajanut itseäni tutustumaan uusiin tyyppeihin. Olen nyt jo käynyt lounailla ja kahveilla vaihtaen ajatuksia ihan huikeiden uusien tyyppien kanssa. Näitä tilanteita ei olisi syntynyt, ellen itse olisi ollut aktiivinen joko somessa tai muissa kohtaamisissa.

Kasvunpaikkoja – näihin pitää kiinnittää huomiota

Avun pyytäminen on minulle vaikeaa. Sekä isoissa että pienissä asioissa. Saatan mielessäni toivoa avuntarjouksia, mutta niiden tullessa mieleni kääntää kaikkitietävyys-kaikkivoipaisuus-reippaus-vaihteen päälle, enkä koe tarvitsevani apua.

Olen kyllä tarjoamassa ja antamassa apua aina kun mahdollista. Itse kun en apua mielelläni vastaanota, on ajanhallintasoppa valmiina.

Tämä on isoimpia, ehkä jopa isoin, kompastuskiviä minulle niin työelämässä kuin muuallakin. Minun on opeteltava pyytämään apua toisilta.

Istutettua – nämä ovat alkaneet jo sujua!

Ajan käytön suunnitteluun olen viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota, välillä onnistuen, välilllä en. Kuuntelin Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan ja tunnistin itseni säätäjäksi – teki muuten kipeää sekin. Tiedostan nyt entistä paremmin kompastuskiveni, ja ajanhallinta on helpottunut. Tunnistan yhä paremmin niin sanotut aikavarkaat. Tiedättehän, ihmiset tai tilanteet, jotka varkain vievät aikaasi keskeyttäen asioilla, jotka eivät ole kiireisiä, mutta vaikuttavat tärkeiltä. Niille on vain sanottava ei.

Oman arvon tuntoni on asia johon olen kiinnittänyt huomiota kahdessa mielessä: oman työni hinnoittelussa sekä oman aikani arvostamisessa. Olen oivaltanut, että jos joku ei työstäni maksa sitä palkkaa, joka siitä minulle kuuluu, ei projekti välttämättä ole toteuttamisen arvoinen.

Toisaalta kaikessa ei ole kyse rahasta, mikä tekee asiasta hankalampaa. Tämä liittyy myös aikavarkaisiin. Punnitsen jatkossa yhä paremmin sen, kuinka paljon kannattaa tehdä ilmaista duunia ja mistä syistä.


Koska hyvään kehityskeskusteluun kuuluu aina kehityksen edistymisen seuranta, merkkasin itselleni kahden kuukauden päähän seuraavan keskustelun. Palataan siis tähän asiaan silloin!

Koska sinä olet viimeksi käynyt kehityskeskustelun itsesi kanssa?

KUN SEN OIKEIN OIVALTAA | Unelmahommissa

Entäpä jos tekisit työksesi sitä, mistä oikeasti pidät?

Tämä kysymys on kantava ajatus koko Unelmahommissa-kirjassa. Luin kirjan BookBeatista pian sen ilmestymisen jälkeen alkukesästä. Suorastaan ahmin sen. Vaikutuin.

Noin viikko sitten otin taas käyttöön BookBeatin. Huomasin, että Unelmahommissa oli julkaistu myös äänikirjana. Kuuntelin, jälleen ahmien. Vaikutuin lisää. (Vaikkakin hieman petyin, ettei kirja ollut naisten itsensä lukema.)

Näiden lukukertojen välillä oli vajaa puoli vuotta. Ensimmäisellä lukukerralla tärkeä ajatus alkoi kyteä mielessäni. Toisella kerralla se leimahti. Oivallus.

Minä voin tehdä työkseni mitä haluan, eikä minun tarvitse selittää sitä kenellekään. 

Yllättävän usein joudun vastaamaan kysymyksiin töistäni: ”Niin siis mitä sä teet työksesi? Missä sä oot nyt töissä?” Jopa hyville ystävilleni joudun vastaamaan tähän kysymykseen. Näissä tilanteissa usein mietin, kuinka voisi vastata perinteisellä ammattinimikkeellä: opettaja, sairaanhoitaja, insinööri tai myymäläpäällikkö. Se olisi yksiselitteistä, helppoa.

Riippuu paljon vastaanottajasta, miten vastaan. Joillekin riittää lyhyt kuittaus viestintäalan yrittäjyydestä. Joillekin kerron vähän laajemmin, saatan ottaa jonkun ajankohtaisen esimerkkiprojektin. Usein vastaanottajasta huomaan, etten tule ymmärretyksi. Vihdoin olen oivaltanut, että ei tarvitsekaan.

Minä nautin töistäni. Se riittää.

Olen luonut itselleni turhaan tarpeen selittää töitäni, oikeuttaa ne. Työssäni ei ole rangaistuksen makua, vaan oikeasti pidän töistäni. On surullista, kuinka moni elää maanantain pelon ja perjantain helpotuksen kierteessä. Minä en halua elää niin.

Olen vastuussa itsestäni ja tuloistani, eikä se aina todellakaan ole helppoa. Valitsen silti mieluummin tämän kuin sen, että kolmasosan päivästäni kärsisin ja lopun aikaa miettisin, että kohta pitää taas lähteä töihin.

Se, että voin nukkua maanantaiaamuna yhdeksään tai pitää satunnaisen torstain vapaana, on tuntunut rikolliselta. Suuri osa ihmisistä ei niin voi tehdä, miksi minä saisin? Sitten käännän kolikon toisen puolen. Tällä osalla ihmisistä on monia asioita, joita minulla ei: palkalliset lomat, työterveyslääkäri, ylityökorvaus… Minä pidän vapaapäivän silloin, kun haluan. That’s it.

Tarve selittää ei ole tullut ainoastaan ulkopuolelta, vaan myös sisäisesti. Myös itseni on välillä ollut hankala käsittää sitä, että oikeasti voin tehdä tällaisia töitä.

Tämä on minun valintani. Minun ei tarvitse sopia ammattimuottiin. Saan tehdä monipuolisia töitä ihanien ihmisten kanssa. Vaihtelevia projekteja, pitkiä ja lyhyitä, yksin ja yhdessä. Eikä sille ole mitään yhtä termiä tai nimikettä.

Paitsi että on.

laura eveliina, laura pullinen, unelmahommissa, unelmahommissa kirja, sisältötoimisto pumpulikatu

Seuraavan kerran, kun joku kysyy töistäni, vastaus on selvä.

Unelmahommia. 


L U K U V I N K K I

Unelmahommissa
Satu Rämö & Hanne Valtari
2017, WSOY

Sisältää mainoslinkkejä.

LAINSUOJATTOMANA

Tänään vietetään Yrittäjän päivää ja tämä yrittäjä on sen viettänyt töissä, missäs muuallakaan. Tällä viikolla toimistorutiineja piristämässä ovat Lainsuojattomat-festarin somehommat.

 

Meistä freelancereista sanotaan usein, että olemme nykypäivän lainsuojattomia. Niinhän se on, sekä hyvässä että pahassa. Ei ole työterveyslääkäriä, ei sairaspäivärahaa, lomarahoista nyt puhumattakaan. Ei ylityökorvausta, ei palkanlaskijaa, ei työttömyysturvaa.

Mutta meillä on vapaus.

Vapaus rakentaa oma työnkuva, vapaus toteuttaa itseään. Ei ole ärsyttävää pomoa tai nipottavaa työkaveria kertomassa, miten hommat pitäisi hoitaa. Kellokorttia ei tarvitse leimata, maanantaiaamun voi ottaa vapaaksi vailla huolta siitä, että joku ajattelisi sen olevan itseaiheutettua pahoinvointia.

laura pullinen lainsuojattomat lauraeveliina.com

laura pullinen lainsuojattomat pori

laura pullinen lainsuojattomat lauraeveliina.com

Voin tehdä työni käytännössä mistä vain, kunhan minulla on läppäri ja puhelin – hätätilanteessa vain toinen näistä riittää. Yksi suurimmista haaveistani onkin, että voisin viettää pimeän vuodenajan, erityisesti masentavan maaliskuun, jossain valoisassa ja lämpimässä. Ei muuten tarvitsisi kysyä tähän pomolta lupaa (pankkitililtä ehkä kylläkin).

mekko H&M / takki Burberry (vintage) / huivi Acne / lenkkarit New Balance

Vaikeina päivinä sitä miettii, kuinka helppoa olisikaan taas olla työntekijän asemassa. Palkka kilahtaisi tiettynä päivänä tilille, tasaisena, ennakoitavana. Ja jos ei kilahtaisi, voisi nostaa kunnon metelin. Sairaslomapäivistä saisi korvauksen. Lomalla joku muu hoitaisi työni.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta ajatukselta, että luopuisin yrittäjäarjen vapaudesta. Vaikka työntekijärooli takaisi minulle turvatun talouden ja palkalliset lomat, en vaihtaisi siihen monipuolista ja aaltoilevaa arkeani. Riippumattomuus antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa itseäni niin töissä kuin vapaallakin.

Lainsuojattomuus best,
kuten nykyisin asia on tapana ilmaista.

 


Kuvat on otettu tänään tiistaina Lainsuojattomat-festarin Kaupunkipiknikiltä. Aurinko helli lounasväkeä, jota oli saapunut paikalle runsaasti.

Huikea australialainen katutaiteilija Corey Pickett ja Gorillapoliisit naurattivat yleisöä. Coreyn voi bongata Käviksellä koko viikon, suosittelen pitämään silmät auki! Irakilainen kasvisruokabuffet oli niin herkullinen, että kotimatka saattaa kulkea tänään kirjaston keittokirjahyllyn kautta Lähi-Idän makumaailma mielessä.

Laikkarit muuten jatkuvat vielä sunnuntaihin saakka, joten tsekatkaa ohjelmisto täällä!

 

Kuvat: Milla Grönman