OIVALLUS LÖYTYY PEILISTÄ | Kehityskeskustelu 1/2018

Vaikein kehityskeskustelu jonka käyt, on se, jonka käyt itsesi kanssa. Se on vaikeaa. Todella vaikeaa.

Tekee kipeää myöntää ääneen omat kompastuskivensä – ne, joita yrittää peittää, jotka viimeiseen saakka haluaa muilta piilottaa ja jotka kuitenkin, ne penteleet, ennen pitkää tulevat näkyväksi sekä itselle että muille.

Kehityskeskustelun ajatus ei ole vain korjaavan palautteen annossa. Kyse on myös kehumisesta ja kannustamisesta, hyvän huomaamisessa. Sitäkään ei liiemmin tule itsensä kanssa harrastettua, vaikka todellakin pitäisi.

Kukintaa – onnistumisia, jee!

Verkostoitumisesta on muodostunut tämän vuoden teema. Innostun aina uusien ihmisten tapaamisesta, mutta näin tietoisesti en ole aiemmin ajanut itseäni tutustumaan uusiin tyyppeihin. Olen nyt jo käynyt lounailla ja kahveilla vaihtaen ajatuksia ihan huikeiden uusien tyyppien kanssa. Näitä tilanteita ei olisi syntynyt, ellen itse olisi ollut aktiivinen joko somessa tai muissa kohtaamisissa.

Kasvunpaikkoja – näihin pitää kiinnittää huomiota

Avun pyytäminen on minulle vaikeaa. Sekä isoissa että pienissä asioissa. Saatan mielessäni toivoa avuntarjouksia, mutta niiden tullessa mieleni kääntää kaikkitietävyys-kaikkivoipaisuus-reippaus-vaihteen päälle, enkä koe tarvitsevani apua.

Olen kyllä tarjoamassa ja antamassa apua aina kun mahdollista. Itse kun en apua mielelläni vastaanota, on ajanhallintasoppa valmiina.

Tämä on isoimpia, ehkä jopa isoin, kompastuskiviä minulle niin työelämässä kuin muuallakin. Minun on opeteltava pyytämään apua toisilta.

Istutettua – nämä ovat alkaneet jo sujua!

Ajan käytön suunnitteluun olen viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota, välillä onnistuen, välilllä en. Kuuntelin Anna Perhon Antisäätäjä-kirjan ja tunnistin itseni säätäjäksi – teki muuten kipeää sekin. Tiedostan nyt entistä paremmin kompastuskiveni, ja ajanhallinta on helpottunut. Tunnistan yhä paremmin niin sanotut aikavarkaat. Tiedättehän, ihmiset tai tilanteet, jotka varkain vievät aikaasi keskeyttäen asioilla, jotka eivät ole kiireisiä, mutta vaikuttavat tärkeiltä. Niille on vain sanottava ei.

Oman arvon tuntoni on asia johon olen kiinnittänyt huomiota kahdessa mielessä: oman työni hinnoittelussa sekä oman aikani arvostamisessa. Olen oivaltanut, että jos joku ei työstäni maksa sitä palkkaa, joka siitä minulle kuuluu, ei projekti välttämättä ole toteuttamisen arvoinen.

Toisaalta kaikessa ei ole kyse rahasta, mikä tekee asiasta hankalampaa. Tämä liittyy myös aikavarkaisiin. Punnitsen jatkossa yhä paremmin sen, kuinka paljon kannattaa tehdä ilmaista duunia ja mistä syistä.


Koska hyvään kehityskeskusteluun kuuluu aina kehityksen edistymisen seuranta, merkkasin itselleni kahden kuukauden päähän seuraavan keskustelun. Palataan siis tähän asiaan silloin!

Koska sinä olet viimeksi käynyt kehityskeskustelun itsesi kanssa?

728x90

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *